ÄI5 ja transformatiivinen oppiminen

ÄI5 ja transformatiivinen oppiminen

Heutagogiaan sopivat hyvin käänteinen oppiminen niin kuin transformatiivinenkin... Lisää... »

Kielioppia tehostetusti

Kielioppia tehostetusti

Sähköisesti ja yhteistoiminnallisesti opiskelijan omien tavoitteiden mukaisesti opiskellaan kielioppia samalla, kun kirjoitetaan erityyppisiä tekstejä... Lisää... »

Heutagogiaa ja reflektointia

Heutagogiaa ja reflektointia

Tällä sivulla on muutamia linkkejä aiemmin julkaisemiini teksteihin: heutagogiaa, tvt:tä ja reflektointia pidettyjen kurssien jälkeen. Lisää... »

Mitä uutta?

Mitä uutta?

Tällä sivulla on 24.2.2016 alkaen muutokset ja lisäykset blogiin, uusimmat ensin. Lisää... »

Peda.net-ohjeet

Peda.net-ohjeet

Sivulla on listattu ja ryhmitelty Vimeossa julkaisemani Peda.netissa olevan vuorovaikutteisen oppimateriaalin sekä oppimisalustan käyttöohjeita ja -vinkkejä. Napsauttamalla alla olevia linkkejä pääset suoraan kanavalle ja katsomaan videoita... Lisää... »

Canva - luovuutta opiskeluun

Canva - luovuutta opiskeluun

Canva on selaimella käytettävä graafinen suunnitteluohjelma, joka helppokäyttöisyytensä ansiosta soveltuu hyvin myös kouluopetukseen alakoulusta toiselle asteelle. Lisää... »

Kolmas kerta toden sanoo?

Kolmas kerta toden sanoo?

Suurin muutos tällä kertaa oli niin sanottujen kertaustuntien tai pohjustavien tuntien poistaminen. Aiemmin seitsemänpäiväisessä koeviikossa oli ensimmäistä koepäivää lukuun ottamatta koetta edeltävänä päivänä oppitunti, jonka opettaja sai käyttää esimerkiksi kokeeseen valmistautumiseen. Lisää... »

 

Antologia I (luova kirjoittaminen ÄI12)

Luovan kirjoittamisen kurssilaiset keväällä 2010 valitsivat itse antologiansa tekstit, eikä opettaja ei ole muokannut kirjoituksia. Tällä kertaa erilaisia tehtäviä oli vajaat kymmenen. Jokaisen tehtävätyypin jälkeen on linkki tehtävänantoon lyseo.orgissa.

Aforismeja

Kuinka usein ihminen vaihtaakaan intohimonsa kunniaan.

Taistele aina sen vuoksi mitä olet.

ELÄMÄ

Jos pimeässä pelottaa, on turhaa laittaa silmät kiinni.

Onnesta

Ei onnea löydä etsimällä, eikä sitä voi rahalla ostaa. Parhaiten sen voi saavuttaa elämällä.

Onni ei piile vain onnessa, vaan myös siinä hetkessä, jolloin sen saavuttaa.

tehtävänanto (lyseo.org)

Haikuja

AURINGON NOUSU

Auringon nousu

kohtaa rakastavaiset.

Täyttää lämmöllä.

RANTA

Meren väreily

lokin kimeä huuto

rauhaisat aallot

keinuttavat veneitä

pieksevät kallioita.

Gran Canaria

Kotka kädellä

voimakas saalistaja

ikuinen muisto.

Tehtävänanto (haiku)

Satu

Ikuinen kukka

Olipa kerran korkealla synkän metsän keskellä linna, jossa asui kuuluisa rosvopäällikkö Felix. Linnan aarrekammiot olivat täynnä kultaa, jalokiviä ja muuta ryöstösaalista, mutta kaikkia rikkauksia kalliimpi oli hänen tyttärensä Fiona. Kosijoita oli kulkenut kaukaisilta mailta saakka, sillä Felix oli luvannut ryöväriprinsessan ja puolet kaikista aarteistaan miehelle, joka onnistuu selviytymään kolmesta tehtävästä.

Kukaan kosijoista ei ollut ratkaissut niitä, mutta eräänä päivänä linnaan saapuu salaperäinen kulkuri. Mies oli kuullut kiehtovia tarinoita kauniista rosvopäällikön tyttärestä, johon hän rakastui välittömästi. Felix nauroi miehineen köyhää kulkuria, mutta antoi hänelle mahdollisuuden yrittää.

Felix sanoi: ”Sinun pitää mennä ja etsiä aarre, joka on tyttärelleni kaikkein arvokkain. Voit vapaasti kulkea läpi aarrekammioitteni, mutta heti, kun kosketat ensimmäistä aarretta, on se valittu, etkä voi perua päätöstäsi. Tämä aarre on tuleva olemaan ensimmäinen monista, jotka saat mukaasi, mikäli onnistut tehtävissäni. Tämä aarre tulee olemaan ikuinen.”

Kulkuri kamppaili hetken mietteittensä kanssa. Hänen kasvojensa ilme aaltoili aina oivalluksesta täydelliseen epätoivoon ja takaisin oivallukseen. Hän näytti miettivän miltei kauemmin, kuin oli soveliasta ja lopulta hän näytti tulevan päätökseen. Kulta ja rikkaudet houkuttelivat häntä suuresti, olihan hän elänyt koko ikänsä köyhääkin köyhempänä, mutta hän oli myös oppinut, ettei ahneudella voittanut elämässä juuri mitään.

Koko sen ajan, jonka kulkuri mietti, katsoi Felix häntä hämmästyneenä. Kukaan tehtäviä yrittäneistä ei ollut pysähtynyt tuumimaan sekunniksikaan ensimmäisen tehtävän kohdalla, vaan jok’ikinen oli juossut suoraan aarteiden luo ja valinnut sieltä kauneimman esineen. Kulkuri näytti olevan erilainen, eikä Felix halunnut myöntää, että hän saattaisi joutua antamaan tyttärensä köyhälle kulkurille, jolla ei ollut ollut elämänsä aikana lanttiakaan taskunsa pohjalla.

Koko sen ajan, jonka kulkuri mietti, oli myös Fiona katsellut häntä salaa torninsa ikkunasta. Häntä kauhistutti se, että ensimmäinen kokelas, jolla oli aivoja olla lankeamatta hänen isänsä ansaan, oli vain köyhä kulkuri. Ei hän halunnut puolisokseen miestä, joka kulki ryysyissä ja joka ei kyennyt tarjoamaan hänelle mitään muuta, kuin rakkautensa.

Kulkuri kulki hieman etäämmälle ja vilkuili koko ajan pikkutarkasti ympärilleen. Hän halusi löytää juuri sen, mitä etsi. Lopulta hän kumartui ja taittoi ruohikon seasta irti hennon kukan, jonka terälehdet muodostivat tähtimäisen kuvion.

”Fiona!” kulkuri huusi lempeästi yltäkylläisimmällä äänellä, joka saattoi paeta hänen suustaan, jolle ei koskaan ollut tarjottu edes viiniä.

Fiona hätkähti ja kurkisti ikkunasta ulos.

”Luulenpa, että kaikkein kallein aarre sinulle on se taivaan tähti, joka kurkottaa säteillään sinun ikkunastasi joka ikinen yö. Se on sinun lohtusi ahneen isäsi linnassa. Se on sinun ystäväsi. Mutta taivaan tähteä en kykene sinulle antamaan. Annan sinulle kuitenkin jotakin, joka muistuttaa sinua aina tuosta tähdestä, jota niin kovasti rakastat. Olkoon rakkauteni merkkinä, todisteena siitä, että sydämeni kuuluu sinulle, tämä hento pieni kukkanen, joka puhtaalla valkoisuudellaan ja terälehtiensä muodolla tulee aina muistuttamaan sitä tähteä, jota sinä rakastat enemmän kuin mitään muuta.” Näihin sanoihin päätti kulkuri lauseensa.

Felix kääntyi katsomaan kulkuria. Hän tiesi, että kulkuri oli ottanut hänestä voiton ensimmäisessä erässä. Vain köyhä kulkuri saattoi olla ajattelematta niitä kaikkia rikkauksia, jotka hänen aarrekammionsa kätkivät. Kulkuri ei ollut koskaan päässyt omistamaan edes yhtä kuparilanttia, joten hänen janonsa aarteita kohtaan oli kovin erilainen, kuin rikkaan miehen jano. Raha tulee rahan luo, sanotaan.

Fiona pisti päänsä ulos ikkunastaan mietittyään hetken. ”Olet oikeassa, köyhä kulkuri. Minä en rakasta mitään niin paljon, kuin sitä tähteä, jota tapaan iltaisin katsoa. Muista kuitenkin, etten vielä ole sinun, eikä sinun tule minua omanasi ajattelemaan.”

Kulkuri hymyili neidolle ja riisui hattunsa kumartaakseen kunnioittavasti.

”Hyvä on, kyllä joskus on onni myöden köyhänkin miehen kohdalla,” rosvopäällikkö totesi kylmästi ja kääntyi katsomaan kulkuria. ”Mutta sinulla on vielä kaksi tehtävää suoritettavanasi.”

”Odotan sitä mielenkiinnolla, päällikköni,” kulkuri totesi ja virnisti hullunkurisesti naurahtaen.

”Seuraavaksi on sinun suoritettava se tehtävä, jonka tyttäreni haluaa sinulle määrätä,” rosvopäällikkö päätti. Fiona osaisi varmasti karkottaa epäsopivan kosijan luotaan, ellei hän keksisi mitään kyllin viisasta tehtävää. Naisten mieli toimi eri tavalla, eivätkä he tyytyneet maallisiin nautintoihin.

Fiona kirosi isäänsä kuultuaan tämän sanat ja vaati sitten koko linnaan ehdottoman hiljaisuuden miettiäkseen asiaa. Hetken kuluttua neito sanoi: ”Kulkuri. Sinun tulee löytää korvakoruni, jonka hukkasin metsässä ratsastettuani vuosi sitten. Se oli arvokkain ja tärkein korvakoruni, jota rakastin ja jota pidin aina ylläni. Minulla on sitä kovasti ikävä, joten haluan, että löydät sen minulle.”

Tällä kertaa tehtävä oli annettu niin suoraan, ettei kulkuri voinut välttää sen suorittamista kirjaimellisesti, juuri niiden sääntöjen mukaan, jotka ryöväriprinsessa Fiona oli hänelle antanut. Niinpä hän vähäsanaisesti kumarsi, ja lähti kulkemaan metsään.

Jonkin aikaa kuljettuaan kulkuri törmäsi kettuun, jolla oli viekas ilme valkoisella kuonollaan.

”Minne matka, miekkoseni?” kettu kysyi häijysti hymyillen.

”Minä etsin jotakin, jonka rakkaani on hukannut,” kulkuri totesi lyhyesti.

”Huolitko seuraa, matkamies, toveri?” kettu ehdotti. Se tiesi, että ihmiset olivat sen suhteen erilaisia, ettei näiden tarvinnut aina ruokaa halutessaan metsästää, vaan että nämä tapasivat kantaa sitä mukanaan. Sitä laiskotti, ja se toivoi matkamiehen jakavan varastonsa kanssaan.

”Tottahan toki, kettu-ystäväni. Siltä varalta, että sinun silmäsi sattuvat törmäämään johonkin mielenkiintoiseen, sanon vielä, että etsin kiiltävää korvakorua, joka rakkaaltani hukkui vuosi sitten.”

”Mielenkiintoista, mielenkiintoista,” kettu totesi. ”Jos autan sinua löytämään tuon esineen, joka on hukkunut metsään, annatko minulle vastapyydetyn teeren palkaksi? Olen kuullut, että teillä ihmisillä on ansoja, joilla saatte helposti teeren vangittua.”

”Voi, jos tuon teet, annan sinulle vaikka kolme pulskaa teertä!” kulkuri naurahti iloisesti.

”Sovittu,” kettu totesi ja ehdotti: ”Sinun kannattaa mennä etsimään korvakoruasi variksen luota, sillä yksikään kiiltävä esine ei ole voinut vuoden ajan piilotella sen ahnaan linnun nokkaa. Ovathan varikset tunnettuja juuri himostaan kaikkea kiiltävää kohtaan.”

Niinpä kulkuri meni ja löysi variksen, joka nuokkui ylhäällä puussa pesäoksansa luona.

”Varis, sinä ilkeä varas!” kulkuri huusi. ”Tule heti alas pesästäsi tai minä revin sen riekaleiksi!”

Varis raakkui, mutta laskeutui alas puustaan. ”Mitä sinä minusta tahdot, katala ihmislapsi? En minä ole tehnyt sinulle kuuna päivänä mitään pahaa.”

”Sinä olet varastanut korvarenkaan, joka on niin tärkeä rakkaalleni, tulevalle puolisolleni. Minä haluan tuon renkaan takaisin viedäkseni sen hänelle,” kulkuri syytti.

”Minulla ei ole ainoatakaan korvarengasta,” varis väitti vastaan.

”Jos et tuo rakkaani korua saman tien alas, minä tulen ja revin pesäsi,” kulkuri uhkasi.

Varis pelkäsi ihmisiä ja voimakkaan miehen sitä näin huutaessa se myöntyi. Se kaivoi pesästään kultaisen korvarenkaan, jossa oli koristeena timantteja, ja pudotti sen kulkurin kouraan.

”Kiitos, kuomaseni. Minä muistan tämän, jos vielä kerran samoilen näissä metsän osissa,” kulkuri lupasi.

Tämän jälkeen kulkuri pyydysti ketulle kolme muhevaa teertä ja jatkoi matkaansa takaisin ryöväripäällikön linnaan.

”Minä olen tuonut korun, jonka pyysit,” kulkuri huusi Fionalle ja ojensi kätensä.

Rosvopäällikkö katsoi kulkuria ihmeissään. ”Enää en pyydä sinulta muuta, kuin sen, että kysyt tyttäreltäni tämän kättään. Jos hän kätensä sinulle lupaa, on hän oleva sinun ikuisesti ja lisäksi saat puolet rikkauksistani.”

Fiona astui samalla hetkellä ulos rosvopäällikön linnasta ja katsoi kulkuria silmiin.

”Annatko minulle kätesi, jotta voin asettaa siihen kalliin korusi?” kulkuri kysyi viekkaasti.

Fiona ei ajatellut asiaa tarkemmin, sillä hän ei ollut kuullut isänsä sanoja riennettyään kiireesti alas vastaanottamaan koruaan. Hän ojensi kätensä ja siitä hetkestä asti, kun heidän kätensä koskettivat toisiaan, oli Fiona köyhän kulkurin oma, aivan, kuten olivat puolet niistä rikkauksista, jotka rosvopäällikön linna piilotti. Ja sillä samaisella hetkellä kukka, joka oli Fionalla ollut maljakossa, kohtasi valtavan taian, joka muutti sen ikuiseksi. Se on ollut oleva siitä hetkestä lähtien ja tulee oleva merkkinä kahden nuoren sydämen liitosta aina siihen päivään saakka, jona maailma loppuu.

Tehtävänanto (satu)

Faabeli

Hyttynen ja sittisontiainen

Hyttynen istui ketun turkilla ja tarkkaili sittisontiaista, joka pyöritteli maassa lantapalleroa. Se upotti pitkän kärsänsä ketun ihoon ja imi verta. Sittisontiainen oli keskittynyt puuhaansa, eikä kiinnittänyt huomiotaan hyttyseen.”Miksi sinä leikit kakan kanssa?” hyttynen kysyi sittisontiaiselta.

”Se on minun ravintoani,” sittisontiainen kertoi hyttyselle ja jatkoi puuhaansa.

”Ällöttävää,” hyttynen totesi.

”Miksi sinä imet verta?” sittisontiainen kysyi hyttyseltä.

”Se on minun ravintoani,” hyttynen vastasi koppavasti.

”Ällöttävää,” sittisontiainen totesi.

Ei kenelläkään ole syytä tuomita toista, eikä toisen tekoja, ellei ole ensin itse katsonut peiliin.

Musiikki inspiroi

SAMETIN PUNAINEN OODI

(METALLICA UNFORGIVEN lll)

Aamu aurinko nousee ja värjää taivaan veren punaiseksi. Aallot lyövät kallioon, on kuoleman hiljaista. Niin kovin katkeran hiljaista, että yksinäisen kyyneleeni ääni raapii poskeani, samalla tavalla kuin ukkonen, joka pahoinpitelee tumman uhkuvaa kesä taivasta. Antakaamme oodi arastavalle julmuudelle.

Katkeran suloinen kyyneleeni muuttuu koko ajan. Kyyneleeni ei ole enää kristallin vaalea vaan nyt se on noen tahraama.  Vihan liekki nostaa katkeroitunutta päätään sisälläni, ja annan sen tehdä sen, mielihyvin. Sen kestän paremmin kuin raastavan suruni, jonka syntini ovat minulle aiheuttaneet.

Tuskani valtaa sisälläni uusia alueita, alistaen minua alleen. Tunnen tuskan nihkeät kädet vartalollani, aivan niin kuin ennen. Miksi annoin sen tapahtua? Enää ei ole hiljaista, aallot pauhaavat ja aurinko alkaa raiskata minua kirkkaalla valollaan. Annan sen repiä itseni kappaleiksi ja korventaa syntistä sisintäni. Mikä voisi olla sen ironisempaa?

Häpeän itseni. Vain jumala tietää totuuden ja uskon, että totuus ei ole puolellani. Jumala oli minua kohtaan julma, Hän on laittanut minut ikuiseen vankilaansa, se ei ole minun jumalani. Häpeän kaikkea mitä olen tehnyt, mutta itselleni en anna anteeksi sitä, minkä jätin tekemättä. Syntini olkoon kaikkien sumussa kulkevien majakkana.

Tuuli puhaltaa minua selkään, hiukseni heiluvat jo aavan meren yllä, yllyttäen minua hyppäämään. Se kuiskaa tekemiäni rikoksia. Viha raastaa sisälläni, nyt minusta on jäljellä vain kuori. Paksu männyn kuori, joka sylkee mustan punaista pihkaa itsestään.

Tuuli nostaa minut ilmaan, antaen mitättömyydelleni siivet. Tunnen kuinka maa ei enää ole jalkojeni alla. Huudan taivaalle anteeksi antoani. En tunne muuta kuin kipua, joka on tuleva repimään minut palasiksi. En toivo sen loppuvan, kiduttakaa minua… sen olen ansainnut.

Kuoreni halkeaa, sametin punaista syntien tahraamaa verta valuu viilloistani. Alaspäin on helppo mennä. PÄÄSTÄ MINUT IRTI! Aallot huutavat minulle, ottavansa minut ikuiseen syleilyynsä.

Aallot eivät ole ikinä voittaneet aamun punaisuutta ennen tätä päivää. Nyt kaikki on sametin punaista, kaikki muut paitsi sen pienen tytön kasvot, jotka ovat kallistuneet vienoon hymyyn sapelin terävän kiven lävistäessään hänen hennon kehonsa.

Tehtävänanto (musiikki)

Kauhukertomus

Paholaisen viettelemä

Kuolin sinä yönä.

Se oli tavallinen yö kaikkien muiden joukossa, mutta kuitenkin kammottavalla tavalla erilainen.

Minä vaelsin paikassa, joka ei ollut kuollut, eikä elävä.

Sen maa ei ollut vehreä eikä kuitenkaan liian kuihtunut. Puut olivat riutuneita ja vain muutama lehti  roikkui sen oksilla. Olin lähtenyt seilaamaan kauan sitten, puolitoista vuotta oli jo kulunut siitä kun olin jättänyt rakkaan kihlattuni perheeni luokse Calabriaan. Laivamme oli haaksirikkoutunut Eqyptin rannikolle, ja olimme sieltä lähteneet vaeltamaan etsien apua.

Olin heikko, eikä minulla ollut ketään mukanani, sillä matkaseuralaiseni olivat tuupertuneet yksi kerrallaan, jättäen minut kulkemaan yksin määränpäätäni kohti.

En jaksanut enää. Kaaduin maahan ja päästin uupuneen huokauksen. Tähän olisi hyvä kuolla.

En nukahtanut, vaan olin unen ja tajunnan rajamailla. Tunsin kuinka maa tärisi, kun joku lähestyi minua, ja sitten joku nosti minut ylös ja lähti kantamaan pois. En nähnyt kunnolla kuka oli noutajani, ehkä se oli aavikkorosvo, tosin minulla ei ollut muuta ryöstettävää kuin kihlasormukseni.

Kun olin perillä jossain, mitä en tiedä missä olin, minut laskettiin kankailla ja tyynyillä pehmustetulle alustalle lepäämään. Minulle syötettiin maukkainta ruokaa mitä olin koskaan syönyt, ja juotettiin raikasta vettä. Join ja söin ahmien sillä olin todella riutunut. Sitten nukahdin, ja sain nukkua pitkään aikaan rauhallisesti ja turvallisesti ilman pelkoa.

Kun heräsin, aurinko ei ollut vielä noussut. Nousin istumaan sängyn laidalle ja nojasin pääni käsieni varaan. Nostettuani katseeni näin edessäni naisen. Hänellä oli päällään kaunis ja hienokankainen sari, vaate, jota intialaiset naiset käyttävät. Hänen kasvonsa olivat suurimmaksi osaksi hunnutetut mutta näin että hänellä oli kirkkaat, hieman kellertävät silmät.

”Olet herännyt. Minä olen antanut sinulle ruokaa, ja juomaa. Olen antanut sinun nukkua vuoteessani, mutta en ole saanut mitään vastalahjaksi.” Nainen sanoi, ja tuntui että en saanut sanaa suustani. ”Olen köyhä, eikä minulla ole mitään annettavaa. Olen palaamassa kotiini, Calabriaan kihlattuni luokse, ja sieltä voisin vasta sinulle jotain antaa. ” Vastasin, mutta nainen ei suuttunutkaan, niin kuin luulin. ”Minä en halua tavaraa, sillä sitä minulla on tarpeeksi. En tahdo rahaa, sillä sitä en tarvitse. Mutta yhtä mitä minulla ei ole, on lapsi. Jos annat minulle lapsen, saat lähteä enkä pyydä mitään muuta. Äläkä huoli, sillä kihlattusi ei saa tietää siitä mitään.” Nainen sanoi pyytävällä äänellä.

Koska olin vielä uupunut matkasta, ja kaipasin kotiin, typeränä suostuin  pyyntöön. Nousin ja tartuin naista kädestä, ja yhteinen yömme alkoi.

Aamulla lähdin vaeltamaan lähimpään satamaan. Olin saanut mukaani ruokaa, viiniä, vettä, kartan ja rahaa.

Tuntui että kotona minua odotettiin, ja olin iloinen kun olin lähdössä kotiin. Löysin satamaan, maksoin kalastajalle joka lupasi viedä minut Calabriaan ja lähdimme matkaan.

Calabriaan päästyäni juoksin satamasta kaupungin halki vanhempieni tilalle.

En malttanut odottaa että näkisin perheeni ja rakkaan Helenani.

”Rakkaani! Minä olen palannut! Tule katsomaan, minä olen täällä!” Huusin aulaan päästyäni.

Vanhempani ja tallipoika juoksivat portaat alas ja äiti heittäytyi kaulaani itkien ja suudellen poskiani ja otsaani. Isäni halasi minua ja kaikki toivottivat minut tervetulleeksi.

”Missä Helena on? Haluan nähdä hänet heti.” kysyin iloisena, mutta iloni vaihtui epäilykseen kun kukaan ei vastannut mitään. ”Helena on lähtenyt. Mutta ei siksi että olisi löytänyt toisen, vaan..vaan.. ”  Äitini niiskutti. ”Hän kuoli synnyttäessä poikaasi..mutta myöskään poika ei selvinnyt. Olen pahoillani..Verta..verta oli niin paljon.” ja äitini alkoi hillittömään itkuun ja minä olin vain hiljaa. En saanut sanottua mitään. En jaksanut liikuttaa jäsentäkään. Minun tuleva vaimoni ja poikani, olivat kuolleet.

Päivät sulautuivat yhteen. Millään ei ollut mitään merkitystä. Kuukaudet kuluivat, ja kesä vaihtui syksyyn. Ihmiset alkoivat varata puita lämmitystä varten, ja ostivat ruokaa varastoihin. Pelloilla ja tiloilla tehtiin paljon töitä, kerättiin satoa ja myytiin siitä osa markkinoilla. Minua vaan ei huvittanut mikään. Pidin sormusta yhä, vaikka sillä ei ollut merkitystä, kun ei ollut enää naista, jolle se merkitsisi paljon. Eräänä yönä näin unta sariin pukeutuneesta naisesta. Hän nauroi ilkeästi ja halveksui minua. Hän irvaili ja nöyryytti kuollutta kihlattuani, ja minä vain itkin ja huusin ja heräsin kun tipahdin alas sängystä. Lattialla maatessani huohotin ja pyyhin hikeä otsaltani. Sitten aloin kuuntelemaan, ja kauhistuin, kun tajusin mikä ääni oli. Se oli lapsen itkua. En saattanut käsittää mistä itku voisi tulla. Nousin ja etsin kynttilän voidakseni sytyttää sen. Itku voimistui ja minua alkoi säälittää. Sytytin kynttilän löydettyäni sellaisen ja lähdin käytävään kuuntelemaan. Itku kuului vierashuoneesta. Menin huoneeseen, ja nähtyäni mitä siellä oli, en pystynyt hengittämään.

Lattialla makasi pieni ja verinen möykky, ja kun katsoin sitä, aloin voida pahoin. Se itki ja huusi ja näytti olevan todella tuskissaan. Se ei ollut kokonainen vaan kaikki oli puolikasta. Puolikkaissa kasvoissa oli yksi silmä, vartalo oli puolikas ja sivusta näkyi puolikas, hakkaava sydän.

Peräännyin, kun se nousi ainokaiselle jalalleen ja yritti tuskissaan lähestyä minua.

”Älä tule lähemmäksi, senkin demoni! Sinä et kuulu tänne!” Huusin ja yritin heittää sitä millä tahansa esineellä mikä käteen sattui. Puolikas verimöykky huusi ja itki eikä välittänyt esteistä, se pomppi yhdellä jalallaan ja lähdin juoksemaan pois, mutta se pysyi hyvin perässä.

Hyvä Jumala, vain sinä voit auttaa minua nyt ja ajaa tämän paholaisen tiehensä. ”Mikä sinä oikein olet?!” Kysyin olennolta samalla kun se jahtasi minua pihalle asti. Se vaikersi ja kaiken itkun ja vaikerruksen keskeltä kuulin sanan ”Nisna..”

”Nisna.” ajattelin. Tällä paholaisella oli nimi, mutta kuka oli sen sille antanut. Sitten kuulin tutun äänen. ”Sinä annoit minulle pojan, muttet ole häneen yhtään tyytyväinen! Minä hellästi hoidin vaimokkeesi pois päiviltä, että meidän yhteinen lapsemme kelpaisi sinulle, mutta sinä vain kauhistelet häntä! Eikö sinulle kelpaa Jumalan hylänneen enkelin antama lapsi?!” Ja kun kuulostelin moittimista, Nisna hyökkäsi kimppuuni, ja yritin estellä parhaani mukaan. Tuntui väärältä taistella puolikasta, veristä ja kärsivää lasta vastaan, mutta jos en tekisi sitä, se hoitelisi minut. Sain työnnettyä epäsikiön pois päältäni ja suuntasin talliin, josta varmasti löytyisi jotain kättä pidempää aseeksi. Juostessani tajusin kuinka typerä olin ollut. Olin pariutunut itse Paholaisen kanssa, ja tässä oli tulos. Löysin tallista heinätalikon ja lähdin ulos etsimään Nisnaa.

Se katsoi minua pitkältä, ja vaikersi. Tuijotimme toisiamme hetken, ja sitten yhtäkkiä se lähti hyökkäämään. Huusin raivosta ja iskin talikon voimalla tämän paholaisen läpi. Se kitui piikeissä, ja vuosi verta kamalan paljon. Se riutui ja lopulta kuoli. Huohotin, ja lyyhistyin maahan. Heitin talikon ja siinä roikkuvan ruumiin pois luotani ja aloin itkeä. Olin tappanut oman, epämuodostuneen lapseni. Siinä samassa maa aukeni altani ja monta paria kättä tarttui kiinni vartalooni. Yritin päästä pakoon mutta ne vetivät minut maan alle, Helvettiin.  Minut vedettiin väkisin alas, jonnekkin, missä tuli ja laava polttivat sieluja ja minut vietiin Paholaisen eteen, joka antoi minulle tuomion.

Yhteisen lapsemme tappamisesta minut tapettaisiin, ja sieluni jäisi Helvettiin. Minut revittiin palasiksi, poltettiin, sisukseni tuhottiin, minua kidutettiin, kuristettiin, lävistettiin ja tapettiin niin monta kertaa, kun olin ansainnut. Joka kerta tuska oli kauhea, ja vuodatin vereni maahan, joka ei ollut elävä.

Tehtävänanto (kauhukertomus)

Dialogia ja monologia

Yhä rakastuneet

”Niin se aika vain kulkee eteenpäin, meistä välittämättä. Ja yhä vain minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta. Ja vaikka kuinka haluan, en voi olla luonasi ikuisesti.”

”Rakas, älä vielä sano noin, älä vielä luovuta! Meillä on takanamme niin monta onnellista vuotta, yhdessä olemme kestäneet ongelmat ja riidat, toisillemme olemme jakaneet ilon ja surun. Me selviämme tästäkin.”

”Kunpa voisinkin ajatella noin, mutta olen väsynyt, tiedätkö rakas, tämä sairaus imee minusta kaiken voiman.  Tänään painan mieleeni sinun kauniit kasvosi ja toivon ettei edes kuolema vie niitä minulta. Painan mieleeni sinun punaisen villapaitasi tuoksun ja käsiesi lämmön.”

”Kaiken tämän surun keskelläkin sinä saat minut hymyilemään. Siihen minä sinussa rakastuinkin, nuorena kolttiaisena teit aina kaikkesi saadaksesi minut hymyilemään ja nauramaan, sepittelit runoja, ilmeilit, tanssitit..”

”Tein sen, koska rakastin hymyäsi ja helisevää nauruasi, en saanut siitä ikinä kyllikseni, mutta nyt olen kätkenyt sen tänne, sydämeeni.  Vaikka minun aikani on tullut, se ei tarkoita ettemme olisi vielä yhdessä, minä en ikinä jätä sinua, kuljen vierelläsi aina vaikka et näkisikään minua. Ja viimeinen toiveeni onkin, että sinä et lopeta nauramista, et ikinä jätä hymyilemättä kun näet jotain kaunista, sillä haluan sinun olevan onnellinen.”

”Minä lupaan yrittää, minä lupaan rakastaa.”

”En voi näyttää hänelle kuinka paljon minuun koskee ja kuinka paljon haluan vain lepoon.  Luulin aina että kuolisimme yhdessä, ja lepäisimme haudassakin käsi kädessä.. Sydämeni itkee, koska silmäni eivät sitä voi tehdä. En halua rakkaimpani olevan onneton, mutta tiedän että onnellisuus tulee olemaan hänelle hyvin vaikeaa. Kunpa tähän olisi helpompikin tapa, mutta ikävää ei voi paeta.. Rakas Jumala, päästäthän minut hänen luokseen, teethän minusta hänen suojelusenkelinsä, jotta voin pitää lupaukseni.  Kuolema ei ole enää pelottava, olen saanut elää pitkän ja hyvän elämän, toivoisin vain hänen muistavan sen ja jatkavan omaa elämäänsä onnellisena… Ilman minua.”

Tehtävänanto (dialogia ja monologia)


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*