ÄI5 ja transformatiivinen oppiminen

ÄI5 ja transformatiivinen oppiminen

Heutagogiaan sopivat hyvin käänteinen oppiminen niin kuin transformatiivinenkin... Lisää... »

Kielioppia tehostetusti

Kielioppia tehostetusti

Sähköisesti ja yhteistoiminnallisesti opiskelijan omien tavoitteiden mukaisesti opiskellaan kielioppia samalla, kun kirjoitetaan erityyppisiä tekstejä... Lisää... »

Heutagogiaa ja reflektointia

Heutagogiaa ja reflektointia

Tällä sivulla on muutamia linkkejä aiemmin julkaisemiini teksteihin: heutagogiaa, tvt:tä ja reflektointia pidettyjen kurssien jälkeen. Lisää... »

Mitä uutta?

Mitä uutta?

Tällä sivulla on 24.2.2016 alkaen muutokset ja lisäykset blogiin, uusimmat ensin. Lisää... »

Peda.net-ohjeet

Peda.net-ohjeet

Sivulla on listattu ja ryhmitelty Vimeossa julkaisemani Peda.netissa olevan vuorovaikutteisen oppimateriaalin sekä oppimisalustan käyttöohjeita ja -vinkkejä. Napsauttamalla alla olevia linkkejä pääset suoraan kanavalle ja katsomaan videoita... Lisää... »

Canva - luovuutta opiskeluun

Canva - luovuutta opiskeluun

Canva on selaimella käytettävä graafinen suunnitteluohjelma, joka helppokäyttöisyytensä ansiosta soveltuu hyvin myös kouluopetukseen alakoulusta toiselle asteelle. Lisää... »

Kolmas kerta toden sanoo?

Kolmas kerta toden sanoo?

Suurin muutos tällä kertaa oli niin sanottujen kertaustuntien tai pohjustavien tuntien poistaminen. Aiemmin seitsemänpäiväisessä koeviikossa oli ensimmäistä koepäivää lukuun ottamatta koetta edeltävänä päivänä oppitunti, jonka opettaja sai käyttää esimerkiksi kokeeseen valmistautumiseen. Lisää... »

 

Category Archives: kirja-arviot

Mitä on populismi?

Mitä on populismi?Mitä on populismi? by Jan-Werner Müller
My rating: 4 of 5 stars

Jan-Werner Müller kirjoittaa varsin yleistajuisesti, mistä populismista on kysymys, miten populismin tunnistaa ja mihin ja millä keinoin populisti pyrkii tavoitteeseensa. Princetonin yliopiston politiikan professori tietää aiheensa perin pohjin ja havainnollistaa hyvin, jotta politiikkaan perehtymätön lukija oivaltaa, millaisia vippaskonsteja ja huiputusta propagandistit – niin populistit kuin sellaiseksi syyttävätkin – käyttävät eri poliittisilla foorumeilla.

Johdannon jälkeen päästään varsinaiseen aiheeseen, eli määritellään, mitä populistit sanovat, seuraavaksi, mitä he tekevät olleessaan vallassa, ja lopuksi vielä selvitellään ohjeita populistien kanssa toimimiseen.

Müller kertoo kirjansa loppupuolella, mistä populismi sanana on lähtöisin. Palataan vuoteen 1892, jolloin Yhdysvalloissa perustettiin maanviljelijöiden puolue nimeltään People’s Party, ja siitä kehitettiin lyhenne Pops. Ennen kuin huomattiinkaan, sen kannattajia nimitettiin populisteiksi. Sittemmin sanalla on ymmärretty kansaan vetoamista, ja onpa sitä pidetty hyvänä vaalisloganinakin. Mm. Yhdysvaltojen entinen presidentti Jimmy Carter kehui aikoinaan olevansa populisti. Nykyään oikeistopopulismi on muodostunut lähes haukkumasanaksi, ja vasemmistopopulismin olemassaolo on jopa kiistetty. Kirjoittajan mukaan populismi ei kuitenkaan koske politiikan sisältöä vaan enemmänkin keinoja, eikä se ole mikään poliittinen oppi, vaan hajanaisia väitteitä, joilla edistetään populistisia pyrkimyksiä. Vallanpitäjien vastustaminen ei sinänsä ole populismia, vaikka niin usein kuulee väitettävän.

“Todellinen” kansan puolue

No, kuka sitten on populisti? Tyypillinen populistipuolue pyrkii luomaan yksimuotoisen kansan, joka palvelee populistisen liikkeen päämääriä. Silloin, kun poliitikko puhuu ”kansan syvistä riveistä”, ”hiljaisesta enemmistöstä” tai että ”kansa kyllä tietää”, äänestäjän pitäisi tunnistaa, että populismiahan tämä on. Populistiset puolueet vetoavat kansaan, onpa (Itävallassa) puolue nimeltä Kansanpuolue. Se ei tietenkään edusta koko kansaa, vaikka populisti muuta yrittää väittää. Edustuksellisissa demokratioissa näillä liikkeillä on puoluetta ja ideologiaa ylevämpi metapoliittinen illuusio moraalisesti puhtaasta kansasta, joka nousee yhtenä rintamana korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan. Vain osa kansasta on siis ”todellista kansaa”, ja muiden on tultava sen kaltaiseksi, jotta voisi siihen lukeutua. Taikasana voi olla epäisänmaallisuus eli Yhdysvalloissa epäamerikkalaisuus. Populistien edustusväite on aina puhtaasti moraalinen ja symbolinen eikä sitä voi todistaa empiirisesti vääräksi.

Populisteista annetaan hyviä esimerkkejä eri aikakausina. Ranskan vallankumouksen diktaattorimestaaja Robespierre julisti olevansa kansa. Ihan samaa hehkutti Venezuelan entinen presidentti Hugo Chávez: ”Minä olen kansa.” Mukaan on saatu myös Donald Trump vaatimuksineen ”yhdistää kansa”, siis sellainen kansa, joka ”tekee Amerikasta jälleen suuren” ja joka innostuu tyhjistä ja mauttomista kielikuvista. Trump on järkeillyt, että oppositio, joka vastustaa hallitusta ja hänen toimiaan, on itse asiassa oman kansansa vastustaja. Sopivin annoksin (140 merkin Twitter-imperatiivein) toistoa toiston perään tämä ”Twitterin Hemingway” saa viestinsä digiaikana useinkin perille. Muita populisteja tuodaan estradille eri maista: Yhdysvalloista McCarthy ja Wallace, Venäjältä Putin, Tšekeistä Babiš, Unkarista Orbán, Turkista Erdogan, Venezuelan Maduro ja muutama muu kuten Le Pen Ranskasta, Kreikan Syriza, Geert Wilders Hollannista, Beppe Grillo ja Silvio Berlusconi Italiasta, Evo Morales Boliviasta ja Nigel Farage Isosta-Britanniasta.

George Wallace vauhdissa

Useinkin populistiset liikkeet pitävät itseään vastavoimana korruptoituneelle eliitille, jota Suomessakin on nimitetty ”seteliselkärankaisiksi”. Tarvitaan siis moraalisesti puhtaita edustajia, jotta ”rötösherrat” ja muut ”kansan sortajat” saadaan kiinni ja omat miehet tilalle, jotta “kansan ääni” kuuluu. Tämä kuvaa kirjoittajan mielestä parhaiten populistien moraalista käsitystä kuvitella politiikka. Seuraavaksi luodaan illuusio, että kansa todellakin voi hallita. Sitä varten tarvitaan tietysti populistisen liikkeen omat edustajat hallintoon, niin oikeuslaitokseen kuin muuallekin virkamieskoneistoon. Epäluotettava aines poistetaan ja hallintojärjestelmä yhdenmukaistetaan sen tahtoon, toisin sanoen hallinto kolonisoidaan (niin kuin Turkissa hallinto on miehitetty ”sopivalla” aineksella vallankumousyrityksen jälkeen). Moniarvoisuus nähdään epätoivottavana ja epädemokraattisena, sillä hallitsevat populistithan ovat saaneet mandaattinsa suoraan kansalta. Siksi moniarvoisuutta vastustetaan ja oppositio pyritään sulkemaan ”kansan” ulkopuolelle. Populistisille väitteillä haetaan uskottavuutta mitä eriskummallisimmista salaliittoteorioista, ulkovaltojen vehkeilystä ja informaatio-operaatioista.

Siinä vaiheessa kun perustuslaki on saatu halutuksi (esim. itäisessä Euroopassa), oppositiota ja kansalaisjärjestöjä pyritään tukahduttamaan lainsäädännöllisin keinoin, sillä vastustavathan nämä voimat ”kansan hallintaa”. Unkarista on hyviä esimerkkejä, miten järjestetään konsultaatioita, siis (eräänlaisia) hyödyttömiä kansanäänestyksiä, joiden lopputulos ei johda mihinkään tiettyyn päätökseen, vaan sen tarkoitus on oikeuttaa vallanpitäjiä heidän haluamiinsa toimiin. Se on mahdollista, kun kansa on kerran antanut hallitukselle yksiselitteisen mandaatin. Poliittisesti hallitus ja parlamentti voivat olla äärioikeistoa tai vasemmistoa, ja toimintatavat ovat suurin piirtein samat Venezuelassa kuin Puolassakin.

Paradoksaalista on lähinnä Pohjolassa suhtautuminen äärioikeistoon, joka on vallanpitäjien mukaan uhka ja jonka toimintaa voidaan pitää moraalisesti tuomittavana. Poliittisessa retoriikassa tämä onkin populistinen valinta, sillä heidän (eli populismia mustamaalaamiseen käyttävien agitaattorien) omat kannattajansahan toimivat niin kuin ”kansan” pitääkin, siis moraalisesti ”oikein” ja usein nämä moniarvoisuuden ja -kulttuurisuuden puolustajat haluavatkin eristää äärioikeiston ja jopa sen kannattajat, mitä Müller pitääkin kummallisena. Toisin sanoen heidän toimintansa eräitä poliittisia ryhmittymiä vastaan on suvaitsematonta moninaisuuden vastustamista – siis sitä itseään populismia.

Aika usein meilläkin vaaditaan jos jonkinlaista nollatoleranssia jonkin asian suhteen jakamalla kansa moralistisesti ja perin mustavalkoisesti kahtia. Jokin toiminta nähdään poliittisesti tuomittavana ja epämoraalisena, vaikka (Kaltwasserin mukaan) moraalikriteeri onkin vain yksi identiteettipolitiikan muoto. Poliittisessa retoriikassa vaaditaan usein suvaitsevaisuutta ja silti itse toimitaan populistisen suvaitsemattomasti vetoamalla epämääräisesti oletettuihin yhteisiin arvoihin – tietysti sellaisiin arvoihin kuin ”todelliseen kansaan” kuuluvan pitääkin edustaa ja kunnioittaa.

Kaiken kaikkiaan kirja on asiantuntevan analyyttisesti ja kiihkottomasti kirjoitettu ja saa lukijan ajattelemaan, mihin populismi perustuu ja mikä on sen syvin olemus. Ei siis kannata enää uskoa sellaisenaan aamu- ja iltapäivälehtien populistista höttöä ollenkaan – tai ainakin suhtautua siihen aiempaa kriittisemmin.

View all my reviews

Don Wettrick: Pure Genius (kritiikki)

Pure Genius: Building a Culture of Innovation and Taking 20% Time to the Next LevelPure Genius: Building a Culture of Innovation and Taking 20% Time to the Next Level by Don Wettrick
My rating: 3 of 5 stars

Don Wettrickin kirja Pure Genius. Building a Culture of Innovation and Taking 20% time to the Next Level oli melko mielenkiintoista luettavaa.

Kirja on Dave Burgess Colsultingin kustantama. Burgess taasen tunnetaan Pirate-käsitteestään ja omista innovaatioistaan. Muita Daven ”talliin” kuluvia opetusalan staroja ovat mm. George Couros ja Matt Miller. Suosittelijoiksi sitaatteinen on saatu mm. Daniel Pink, Eric Sheninger, Vicki Davis, Dave Burgus ja muutama muu.

Lukuja teoksessa on yhteensä 17, varsinaista sisältöä 11. Tämä kuuluu samaan kategoriaan kuin monet muutkin lukemani vastaavat kirjat, eli tämän tarkoituksena on ikään kuin reflektoida omaa oppimisprosessia, kertoa omasta kehittymisestä ja innostaa muita opettajia omissa ponnisteluissaan tulla omalta osaltaan innovatiivisemmaksi. Monessa kohtaa tuntuu, että tämän olen lukenut ennenkin, sillä monet kirjoittajan ”omat” esimerkit on muilta poimittu. Viittauksia muihin pioneereihin ja konkareihin alun jälkeen on vain muutamia, mutta mm. Grant Lichtmanille annetaan tunnustusta.

Aluksi yritetään siis motivoida opettajaa luvussa ”Why Innovate?” ja tämän jälkeen päästään pohdiskelemaan johtajuuden muutosta, ja jostain kumman syystä todetaan vielä, että antaa mennä vaan, ettei ole muka mitään suunnitelmaa. Tarkoituksena lienee luottaminen omaan intuitioon jne.

Seuraavaksi kirjoittaja pääsee innovaatioesteisiin, ja varsinkin sosiaalista mediaa käsittelevät luvut ovat onnistuneita lukuisin esimerkein. Somea lähestytään sekä opettajan että oppijan näkökulmasta, ja näistä luvuista löysin kehityskelpoisia ideoita parillekin kurssille.

Loppupuolella kirjoittaja kehottaa luottamaan omiin kykyihin ja verkon sekä somen tuomiin rajattomiin mahdollisuuksiin innoittaen avaamaan luokan ovet koulunulkopuoliseen maailmaan ja löytämään projekteja sekä tehtäviä, joissa voidaan hyödyntää oppimisessa oikean elämän esimerkkejä, tehtäviä ja mentoreita.

Keskeisiä ajatuksia ovat mm. valinnanvapaus opeteltaviin asioihin, älytunnit, oppilaan intohimon herättäminen opeteltaviin sisältöihin, yhteistoiminnallisuus, pienryhmäopiskelu, someaktiivisuus, jatkuva reflektointi, tämän vuosisadan perustaitojen haltuunotto luovuudesta kriittiseen ajatteluun.

Kaiken kaikkiaan pidin lukemastani melko paljon, vaikka sisältö oli monelta osin suunnattu sosiaalisen median noviiseille ja oman opetuksen päivittämistä vasta nykyaikaan suunnitteleville. Tiivistettynä kirjan perusajatus voisi olla opettamisen hakkerointi, mikä tarkoittaa ”MacGyverin” tavoin uusien ja innovatiivisten vaihtoehtojen tai ratkaisujen löytämistä eri opetuksellisiin askareisiin.

View all my reviews

Näin teet kirjakritiikin lukematta sivuakaan

Miten hyvä plagiaatti syntyy?

Syksyllä 2014 eräällä lukion äidinkielen ja kirjallisuuden kurssilla sain luettavakseni useita tästä kirjasta kirjoitettuja kritiikkejä. Tulostin ne kaikki ja lähdin selvittelemään tekstien samankaltaisuutta ja kaivoin lähteitä esille. Tein oman kritiikin, jollaisia oppilaatkin usein tekevät eli yhdistelevät eri lähteistä oman tekstinsä lukematta kirjaa lainkaan. Näin minäkin tein eli kirjoitin kirjallisuuskritiikin, jonka sisällön plagioin kokonaan tekstin alla olevista lähteistä ja parista oppilaan arvostelusta, joista osa oli myös osin kopioitu listan lähteistä.

Tämäntyyppisissä tehtävissä pitää

 

Karu kertomus holokaustista

Poika raidallisessa pyjamassa on irlantilaisen kirjailijan John Boynen kirjoittama (2006). Sen on suomentanut Laura Beck. Useita palkintoja saanut menestyskirja filmatisoitiin vuonna 2008, ja käsikirjoitusta oli laatimassa Boyne, Ohjauksesta vastasi Mark Herman.

Nuortenkirja sijoittuu natsi-Saksaan, ja se kertoo koskettavasti holokaustista natsiupseerin yhdeksänvuotiaan pojan näkökulmasta. Tarina kahden täysin erilaisen pikkupojan ystävyydestä on aidon inhimillinen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, aluksi Berliiniin, sitten Auschwitziin ja sen lähettyville, jonne natsiupseeri perheineen muuttaa.

Kertojana toimii keskitysleirin komendantin nuori poika nimeltä Bruno. Muita romaanin keskeisiä henkilöitä ovat isä Ralf, äiti ja isosisko Gretel ja kuolemanleirin juutalaisystävä Shmuel, johon yksinäisyydestä kärsivä natsiupseerin poika kiinnittyy. Eräässä takaumassa myös Hitler käy Brunon kotona, kun kerrotaan, miten hän sai työpaikan Auschwitzissa.

Kirjassa on lukuisia vastakohtapareja, esim. ystävystyneet pikkupojat. Sadistinen luutnantti Kotler ja lempeä palvelija Pavel, äiti ja isä ja isän täysin erilainen kotiminä.

Kirjan tunnelma on näennäisen kepeä, sillä tapahtumia tarkkaillaan pikkupojan näkökulmasta. Kerronta on kolmannessa persoonassa, ja kertoja on kaikkitietävä. Kirjasta välittyy kuitenkin hyvin mielikuva pojan viattomuudesta ja naiiviudesta kaiken pahan keskellä, sillä esim. Hitleristä tulee ”Hilleri” ja tuhoamisleiri Auschwitzista ”Aus-vitsi”. Suomennoksessa sanaleikit eivät englannin tavoin välity: Furher > Fury, Auschwitz > Out-Fit.

Pääteemana kirjassa on kysymys siitä, kenellä on valta valita ne, jotka ovat aidan toisella puolella, ja korkeasta piikkilanka-aidasta muodostuu symboli tästä teemasta. Teos kuvaa lukijalle hyvin keskitysleirin julmuuksia ja sitä, miten ihmisiä voi ohjata valheilla ja pelottelulla. Lisäksi sivuteemoiksi nousevat ystävyys ja uskollisuus, jota varjostavat kaksinaisuus ja olosuhteista riippuvaiset valinnat, joihin pojat eivät voi vaikuttaa.

“Yhtenä päivänä Bruno kysyi, miksi Shmuel ja kaikki muut ihmiset sillä puolen aitaa käyttivät samanlaisia raidallisia pyjamia ja kangaslakkeja.poika2
-He antoivat ne meille kun tulimme tänne, Shmuel selitti. -He ottivat pois meidän omat vaatteemme.
-Mutta etkö koskaan herää aamulla ja halua panna päällesi jotakin muuta? Täytyyhän sinun vaatekaapissa olla jotain muutakin.
Shmuel räpytti silmiään ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti sitten mielensä.”

Tutustuminen raidalliseen pyjamaan pukeutuneeseen poikaan raottaa Brunolle vähitellen ovea todellisuuteen ja avaa hänen silmänsä ympäröivään maailmaan. Yhdeksi keskeisimmistä motiiveista nouseekin juuri vaatetus. Niin kuin kirjan nimikin kertoo alistettujen ja sortajien, vangittujen ja vangitsijoiden välillä tehdään eroa. Kirjassa korostuu hyvin vaatteiden käyttö riiston välineenä, mikä tehostaa hyvin perusasetelma: piikkilanka-aita, joka erottaa lasten maailmat toisistaan. Hehän eivät voi viattomuuttaan tajuta, mitä kauheaa on tapahtumassa ja miksi. Brunokin kuvitteli Ausschwitzin olevan hauska leiri täynnä kahviloita, kioskeja ja huvituksia.

Vaikka kirjan asetelmat ovat melko kuluneet, ja natsiupseerit ovat fanaattisia ideologian palvojia, loppua kohden välittyy tunnelma, että itse asiassa myös saksalaiset perheet joutuvat ideologian vangeiksi ja lopulta uhriksi. Isosisko Gretelistä kasvatetaan natsismin palvojaa ja arvostamaan keskeistä opetusta: ” Juutalaiset ovat kaiken pahan alku, eivätkä he oikeasti ole edes ihmisiä.” Äidinkin silmät avautuvat vähitellen näkemään natsismin järkyttävän totuuden, ja hän hakee lohtua nuoren sotilaan sylistä ja päihteistä.

Kertomus on opettavainen, ja se kertoo, mihin tietämättömyys voi pahimmillaan johtaa. Loppuratkaisukin on varsin hiljentävä, ja mieleen jäävä ja on surullisen koskettava. Silti täytyy tunnustaa, että rankasta aiheesta huolimatta romaani oli lukuelämys. Taitavasti valitusta näkökulmasta kerrottuna välittyy poikkeuksellinen mielikuva holokaustista toisen maailmansodan aikana. Myös kerronnallisesti teos laajenee hienosti, sillä aiemmin kirjassa tapahtumia tarkkaillaan lähinnä Brunon tajunnan kautta: lopussa lukijalle paljastetaan Ralfin reaktio, kun hän tajuaa, missä hänen puuttuva poikansa on. Kirja on todella hyvä, ja voin suositella kaikille tämäntyyppisistä kirjoista kiinnostuneille.

Yhdisteltyjä lähteitä